Graah, ongelmia

Mun mielestä, jos on kerran aloittanut tekemään työtä joka on ollut koomassa yli vuoden, ei saisi tulla mitään vastoinkäymisiä matkaan! Varsinkaan, jos on hyvin rajallinen neulonta-aika käytettävissä. Miksi, oi, miksi siis menin mokaamaan...

Otin tosissani neulontaan sen Sherborne Abbeyn. Ylhäältä alas raglania, isolle (ainakin XL) naiselle, kolmosen puikot, lähestytään kainaloita. Siis hitaita kerroksia. Neulominen kuitenkin sujui, mm. kun jonotin poliisilaitoksella päästäkseni anomaan passia. Jännitin ehdinkö palveltavaksi ennen kuin sulkevat toimiston. Neuloa ryskytin eteenpäin koko odottelun ajan, kiersin palmikkoa.

Kotona olin vasta pitkien harkkojen ja pienen agilitykentän kunnostustalkoiden (katselun) jälkeen iltamyöhällä. Innostuin kuitenkin vähän valvomaan, katselemaan telkkaa ja neulomaan. Juuri nukkumaan mennessä jäin kummastelemaan, että miten saan seuraavalla kerralla mittalailtua milloin oikeasti olen kainalon kohdalla. Ei ole mieltä tehdä väärän kokoista riepua. Sitä vähän siinä murehdin, ja samalla huomasin: hitsinpitsit tahikka palmikonpulkerot! Mulla oli toisessa hihassa palmikot neljä silmukkaa vinossa! Siis on pakko korjata, ei voi jättää, niin paha virhe. Dääm! Nyt pitää kokeilla, osaisinko korjata sen kohdan vain päästämällä ne silmukat purkumaan virheeseen asti. (Poimin ensin pienelle pyöröpuikolle rivin virheen alapuolelta, ettei mene koko olkapää.) Miten saan palmikot tehtyä oikein? Pelottaa. Kun ei nyt ufoutuisi sen takia uudelleen, ehdin jo luulla, että kohtapa (lue: syksyyn mennessä nyt ehkä) meikäläisellä ihana uusi neule päällä. Toinen vaihtoehto olisi purkaa monta kerrosta kokonaan, silmukka silmukalta. Ei kiinnostaisi, menee ilta taikka kaksi hukkaan.

Mä en kestä. Ehkä ihan hyvä, etten ehdi kotiin neulomaan pariin päivään. Voin vähän jäähdytellä. (Itsesääliä, kauhua, surua.)